Onko nostalgian kuluttaminen merkki tulevaisuuden kuolemasta?

Nykyään, kun menee nuorisovaateliikkeeseen, vastassa on 90-luvun bändipaitoja ihmisille, jotka eivät olleet 90-luvulla vielä syntyneetkään. Joel Hietaselle ja Tuomas Soilalle retrotuotteiden markkinat ovat merkki siitä, että aika on kadonnut: kulttuuri, kulutus ja politiikka jumittavat tilanteessa, jossa emme pysty keksimään mitään uutta. Viattomalta kuulostava nostalgia onkin kauhunsekaista käpertymistä kohti menneisyyttä. Kommunismin aaveko se siellä?